Sie öffnete das Fenster. Ein frischer Hauch aus blauer Luft wehte aus dem weiten Panorama der Stadt hinein in das kleine Zimmer. Die Abendkühle überspülte die verbrauchte Luft des ausklingenden Tages. Mit dem Abend schlang sich auch eine Eingebung in den achten Stock des Hauses und nistete sich in Inkas Kopf ein. Sie hatte noch nicht den leisesten Schimmer, was diese in den kommenden Minuten in ihr auslösen würde.

Hän avasi ikkunan. Pieneen huoneeseen puhalsi raikas sinisen ilman henkäys kaupungin laajalta näköalapaikalta. Iltaviileä voitti hiipuvan päivän tunkkaisen ilman. Illan myötä myös vaisto madaltui talon kahdeksanteen kerrokseen ja asettui Inkan päähän. Hänellä ei ollut vielä aavistustakaan siitä, mitä se laukaisi hänessä tulevina minuutteina.

﹒ ﹒ ﹒

Das Grau der Betonblöcke wölbte sich lustlos über das Viertel. Der Therapeut versprach seinen Patienten in der Praxis, den Weg zum Glück zu finden. Während seine Kunden nach der glücklichen Vollendung strebten, strebte er selber nach mehr Geld. Geld, um diese Sphäre aus grauem Beton der 70er Jahre zu verlassen. Gottvedammtes Finnland. Er träumte sich in den Süden.

Betonikerrostalojen harmaa väri kaareutui velttona naapuruston ylle. Terapeutti lupasi potilailleen vastaanotolla, että hän löytäisi tien onneen. Samalla kun hänen asiakkaansa pyrkivät onnelliseen päätökseen, hän itse pyrki saamaan lisää rahaa. Raha jättää tämä 70-luvun harmaan betonin pallo. Jumalan hylkäämä Suomi. Hän uneksi itsensä etelään.

﹒ ﹒ ﹒

Hannu Oravainen wusste, dass ihm wenig Zeit blieb. Die Schlange vor den automatische Glastüren wuchs stetig mit jeder Minute, die er nutze, um die letzten Kleidungsstücke in der Auslage zu richten. Wie er diese «Angebotstage» doch hasste. Die eingebildeten Steppjackenmänner mit ihren Plüschfrauen im Pelz würden wieder einmal das Sortiment der neuen Saison durchwühlen, auf der Suche nach Neuem und Extravagantem. Warum sie es dabei oft auf Oberbekleidung absahen, konnte er bis heute nicht verstehen. Er wusste nur, dass er Leiter eben dieser Abteilung war und das es jedes Jahr das selbe Chaos werden würde – an diesen «Hullut Päivät.»

Hannu Oravainen tiesi, että hänellä oli vain vähän aikaa jäljellä. Jono automaattisten lasiovien edessä kasvoi tasaisesti joka minuutilla, jonka hän käytti viimeisten vaatteiden oikaisemiseen. Miten hän vihasikaan näitä «tarjouspäiviä.» Ylimieliset toppatakkimiehet ja heidän pehmoiset turkisnaistensa penkovat jälleen kerran uuden kauden valikoimaa etsien jotain uutta ja ylellistä. Hän ei ole vieläkään ymmärtänyt, miksi ne usein kohdistuivat päällysvaatteisiin. Hän tiesi vain, että hän oli tämän osaston johtaja ja että joka vuosi oli sama kaaos - näissä Hulluina Päivinä.

﹒ ﹒ ﹒

Es war dieses Grinsen, was ihm im Gedächtnis geblieben war. Sie hatte dagestanden. Im Treppenhaus. Mit diesem albernen Blumentopf in der Hand. Und dann war da dieses Grinsen. Er konnte es einfach nicht vergessen. Aber nicht nur diese Mimik war ihm wie eine in Eis gefrorene Szenerie im Kopf – alles, die Farben, die Gerüche, die Kontraste. Alles war ihm in Erinnerung geblieben. So suspekt war es gewesen. Eigentlich hatte der zeitliche Abstand zu dieser Erinnerung mittlerweile den Status erreich, dass man hätte drüber lachen können. Doch ihm war einfach nicht danach. Der Blumentopf und dann dieses Grinsen. Ein Lächeln konnte man es einfach nicht mehr nennen.

Tuo virne oli jäänyt hänen mieleensä. Hän oli seisonut siinä. Porraskäytävässä. Tuo typerä kukkaruukku kädessä. Ja sitten oli tuo virne. Hän ei vain voinut unohtaa sitä. Mutta kyse ei ollut vain tästä ilmeestä, joka oli kuin jäähän jähmettynyt kohtaus hänen mielessään - kaikki, värit, tuoksut, kontrastit. Kaikki oli jäänyt hänen mieleensä. Niin epäilyttävää se oli ollut. Itse asiassa ajallinen etäisyys tähän muistoon oli saavuttanut sen tason, että sille olisi voinut nauraa. Mutta häntä ei vain huvittanut. Kukkaruukku ja sitten tämä virne. Sitä ei voinut enää kutsua hymyksi.

﹒ ﹒ ﹒

Manche kannten das Gefühl, wenn sie in einem festgesteckten Fahrstuhl beengt versauerten. Marja jedoch bedrückte keine physische Enge, wie die eines Fahrstuhls. Ganz im Gegenteil: sie stand auf dem größten Platz der Stadt in schönstem Sonnenschein und hätte ihr Leben gerade in Licht und Wärme baden können. Doch stattdessen erdrückte dieses tiefe, schwere und irgendwie schwarzklebende Gefühl ihr Inneres. Statt der Weite des Platzes, spürte sie nur Dunkelheit und Schmerz. Kein stechender Schmerz – eher ein dumpfes Wabern, was ihren ganzen Körper, nein, irgendwie ihr ganzes Dasein ausfüllte.

Jotkut tunsivat tunteen, joka aiheutti ahtaaseen hissiin juuttumisen. Marjaa ei kuitenkaan ahdistanut hissin fyysinen ahtaus. Päinvastoin, hän seisoi kaupungin suurimmalla aukiolla kauneimmassa auringonpaisteessa ja olisi voinut vain kylpeä elämässään valossa ja lämmössä. Mutta sen sijaan tämä syvä, raskas ja jotenkin mustan tahmea tunne puristi hänen sisimpäänsä. Paikan avaruuden sijasta hän tunsi vain pimeyttä ja kipua. Se ei ollut pistävää kipua - pikemminkin tylsää aaltoilua, joka täytti koko hänen kehonsa, ei, jotenkin koko hänen oleilunsa.

﹒ ﹒ ﹒

Alle sahen einen Kuchen. Sie sah eine Landschaft. Wenn sie früher noch Ihren Freunden von ihren Backfreuden berichtet, wurde sie noch als eine verrückte Tanja in der Schokoladenfabrik abgetan. Alle sahen einen Kuchen. Zuckerguss, Streusel und viel Teig in einer Backform. Sie hingegen sah mehr. Sie sah eine Landschaft. In Mehl, Zucker und Butter wahrgewordene Fantasien. Keinen Zuckerguss. Nein. Über die leicht gewellte Landschaft legte sich die Frostaufbruchperiode mit ihrem glatten Eis aus Xylit und geschmolzener Edelbitterschokolade. Eine Landschaft die zum Schlittschuhlaufen gerade nur so einlud. Das klingelnde Telefon im Zimmer neben an, holt Tanja zurück aus der fernen Welt der Backfreuden, zu welcher scheinbar nur sie den Weg kannte und lies sie ihrer eigentlichen Aufgaben wieder gewahr werden. Richtig. So wichtig der Kuchen auch war: Ihre Mutter hatte gestern einen Unfall auf dem Glatteis der echten Welt. Sicherlich war es das Krankenhaus, das sich meldete.

Kaikki näkivät vain kakun. Hän näki maiseman. Kun hän kertoi ystävilleen leivontaihanteistaan, häntä pidettiin edelleen suklaatehtaan hulluna Tanjana. Kaikki näkivät kakun. Kuorrutetta, sirotteita ja paljon taikinaa vuokaan. Hän sen sijaan näki enemmän. Hän näki maiseman. Fantasiat toteutuvat jauhoissa, sokerissa ja voissa. Ei kuorrutusta. Ei, vaan kevyesti kumpuilevan maiseman päällä oli kelirikko, jossa oli sileää ksylitolijäätelöä ja sulatettua tummaa suklaata. Maisema, joka vain kutsui luistelemaan. Puhelimen soiminen viereisessä huoneessa toi Tanjan takaisin kaukaisesta leivontaelämysten maailmasta, jonne vain hän näytti tuntevan tien, ja sai hänet ymmärtämään todelliset tehtävänsä. Aivan. Niin tärkeää kuin kakku olikin: hänen äitinsä joutui eilen onnettomuuteen reaalimaailman mustalla jäällä. Sairaalasta soitettiinkin.

﹒ ﹒ ﹒

Die Hitze wurde quälend langsam durch das Gitter der Klimaanlage gesaugt. Summend wurde sie in angenehmere Kühle verwandelt. Warum war Miikko hier. Ja, warum nur. Sein Wunsch war es nicht gewesen. Er sehnte sich nach dem Dunkel und der Kälte des Nordens. Sicher: der Dschungel hier am anderen Ende der Welt war auch dicht und düster. Aber den finnischen Nadelwald ersetzte es keineswegs. Lieber würde er sich jetzt sofort in den winterlichen Norden wünschen – auch wenn sein Schweiß sicherlich schockgefrieren würde, bei den Temperaturen, die es gerade in Utsjoki hatte. Aber lieber das, als diese Uniform, die ihn klebend an ihn selber fesselte.

Kuumuutta imettiin tuskallisen hitaasti ilmastointilaitteen säleikön läpi. Pörinä muuttui miellyttävämmäksi viileydeksi. Miksi Miikko oli täällä. Kyllä, miksi. Se ei ollut ollut hänen toiveensa. Hän kaipasi pohjoisen pimeyttä ja kylmyyttä. Toki: viidakko täällä toisella puolella maailmaa oli myös tiheä ja synkkä. Mutta se ei missään nimessä korvannut suomalaista havumetsää. Hän toivoisi mieluummin olevansa juuri nyt talvisessa pohjoisessa - vaikka hiki varmasti jäätyisi järkyttyneenä Utsjoen tämänhetkisistä lämpötiloista. Mutta mieluummin se kuin tämä liimaava univormu, joka sitoi hänet itseensä.

﹒ ﹒ ﹒

Wenn man so in der Mitte des hohen Raum stand, konnte man seinen Blick frei schwenken. Über hohe, dunkle Regale mit alten und neuen Büchern. Mit Schallplattenstapeln, die wiederum unter dem Gewicht von alten schweren Lexikabänden ächzten. Wahrlich, finden konnte man hier alles. Solange es nicht zu neu war. Aber altes gab es hier in allen Formen und Farben.

Kun seisoi näin keskellä korkeaa huonetta, katseensa saattoi liikkua vapaasti. Yli korkeiden, tummien hyllyjen, joissa on vanhoja ja uusia kirjoja. Levypinojen kanssa, jotka puolestaan ähisivät vanhojen, painavien tietosanakirjojen painon alla. Täältä voi todella löytää mitä tahansa. Kunhan se ei ollut liian uusi. Mutta vanhoja tavaroita oli täällä kaikissa muodoissa ja väreissä.